Aurora on siirtolainen ja paluumuuttaja

Eräänä päivänä hakkasin Torontossa keittiön pöydän ääressä punaista kirjoituskonettani ja näin mielessäni kolmiulotteisena, kuin monivärisenä hologrammina vaalean tytön, joka pyyhki pölyjä viktoriaanisessa kartanossa. Annoin tytölle nimen Aurora ja aloin kirjoittaa. Muutimme takaisin Suomeen yhdeksän vuoden siirtolaisuuden jälkeen ja jatkoin kirjaani uudesta suomalaisesta Aurorasta, sortovuosien tytöstä, joka joutuu muuttamaan vuonna 1903 Kanadaan etsimään Suomesta karkotettua isäänsä. Syntyi Aurora vaahteralaakson tyttö (1991, 2. Painos)

5.1.2011

Taas hiihdetään Helsingissä



Kannen kuva kirjaan Aurora ja Pietarin serkut. Matti Amnell

Kylmät ja runsaslumiset talvet olivat tavallisia 1900-luvun alussa. Thomas Austin on tullut Pariisista Pietarin kautta Helsinkiin kosimaan Auroraa, saanut rukkaset Auroralta, on synkkänä ja päättää lähteä hiihtämään. On vuosi 1906 Helsingissä:

Iltapäivällä Thomasista tuntui, että hänen oli päästävä ulos. Hän puki ylleen hiihtotamineet ja pyysi hotellista sukset ja sauvat.
  – Monsieur, siellä on lumipyry, voitte eksyä, koetettiin häntä estellä. Mutta Thomas työnsi pietarilaiset huopatossut nahkaisten suksensiteitten läpi ja ponkaisi eteenpäin tyhjän torin poikki.

  Raivoisasti Thomas lykki itseään ohi runoilijan patsaan ja ohi ruotsalaisen teatterin, jossa oli ollut Auroran kanssa. Kasimir Friskin talo häämötti juuri ja juuri lumisateen läpi. Thomas kääntyi nopeasti ja nousi ylös mäkeä kohti komeaa punatiilistä kirkkoa, kohti Kaivopuistoa ja merta.

  Merelle, sinne hän halusi. Hän tunsi olevansa yksin lumisessa Helsingissä. Kaupunkilaiset istuivat kotonaan öljylamppujensa vieressä aterioimassa. Vihreässä talossa soitti kotiorkesteri ja pieni Auroran näköinen tyttö soitti viuluaan ikkunan ääressä.

  Eräässä Kaivopuiston kodikkaassa puutalossa iso perhe istui pöydän ääressä samovaarin ympärillä. Olivatko he suomalaisia vai venäläisiä? He olivat suomalaisia, sillä heillä oli omien suurmiestensä kipsisiä rintakuvia kaapin päällä. Samovaarin hyväksyivät kiihkeimmätkin suomalaiset separatistit. Sen oli Thomas huomannut.
 Auroran täti oli sanonut, että kansallisuus on sydämessä. Minne kuuluu minun sydämeni? kysyi Thomas itseltään. Onko se Don-joen laaksossa Kanadassa vai täällä ihmeellisen jäätyneen meren rannalla?

  Thomas lykki suksiaan yhä eteenpäin meren jäällä, kunnes oli keskellä pehmeää valkoista äärettömyyttä. Hänen edessään, samoin kuin hänen takanaan, näkyi vain valkoinen lumiverho.
  Taivaalla hohti vaimeasti valkoinen pumpulipallo - aurinko. Thomas menetti ajantajun, hän ei tiennyt oliko ollut merellä kauan vai vähän aikaa.
  Siinä äänettömän valkoisuuden keskellä Thomas tajusi, mitä hän halusi tehdä. Hän kääntyi suksillaan ja lähti hiihtämään kohti Helsinkiä. Lumipyry oli lakannut ja hän saattoi vielä nähdä edessään ladun, jonka hänen suksensa olivat painaneet lumeen.

  Hän saapui rantaan, hiihti puiston halki, ohi huviloitten, kivitalojen ja hökkeleitten Johanneksen mäelle ja oli pian Bulevardilla, jota peitti puhdas valkoinen lumi. Hän hiihti Kasimir Friskin talolle, jota lumiutu ja kaasulyhtyjen himmeä valo pitivät pehmeässä syleilyssään. Oli tullut jo pimeää, ja kaikki huoneet olivat täydessä valaistuksessa.
 Thomas irrotti sukset ja nosti ne nojaamaan seinään Auroran suksien viereen. Hän kopisteli lunta vaatteistaan ja kengistään, otti hatun päästään, ravisteli siitä lumen ja kolkutti ovelle. --

Ote kirjastani Aurora ja Pietarin serkut. 1993. (Julkaistu nimellä Pirkko Pekkarinen, monissa kirjastoissa hyllyssä kohdassa 'Anna Amnell')

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti