Aurora on siirtolainen ja paluumuuttaja

Eräänä päivänä hakkasin Torontossa keittiön pöydän ääressä punaista kirjoituskonettani ja näin mielessäni kolmiulotteisena, kuin monivärisenä hologrammina vaalean tytön, joka pyyhki pölyjä viktoriaanisessa kartanossa. Annoin tytölle nimen Aurora ja aloin kirjoittaa. Muutimme takaisin Suomeen yhdeksän vuoden siirtolaisuuden jälkeen ja jatkoin kirjaani uudesta suomalaisesta Aurorasta, sortovuosien tytöstä, joka joutuu muuttamaan vuonna 1903 Kanadaan etsimään Suomesta karkotettua isäänsä. Syntyi Aurora vaahteralaakson tyttö (1991, 2. painos 1992.)

31.7.2017

Haikon kartanossa 2017

Haikon kartanossa

Mieheni ottama kuva.
Haikosta on lisää kuvia Flickrin kansiostani. Alussa vanhemmat kuvat, lopussa nämä kännykkäkameralla otetut,  Löydät myös hakusanalla tästä blogista.
My Haikko photos


Haikon kartanon huvimaja

Huvimaja rehevänä. Flickrin albumissa on toinenkin kuva huvimajasta.

18.7.2017

Miten nuortenkirjat vaikuttavat lukijaan?



He käyvät soittotunneilla, kuuntelevat gramofonilla Tonava kaunoista ja menevät katsomaan mykkäelokuvia.

Lapsena luetun kirjan vaikutuksen huomaa myöhemmin, ehkä vasta aikuisena. Vaikuttajan ei tarvitse olla yksi kirjan henkilöistä, se voi olla ihmisryhmä. Tällaisia olivat helsinkiläiset yhteiskoululaiset Mary Marckin Eeva-kirjoissa. Heidän joukossaan oli kaksi tyttöä, joilla oli kirjailijanhaaveita kuten minullakin jo lapsena, mutta en millään tavalla samaistunut heihin.

Luin Eeva-kirjat koululaisena, nähtävästi kansakoulussa ja oppikoulun ala-asteella. Lukaisin ne ehkä myöhemminkin, kun pikkusiskoni lukivat niitä. Pidin niissä kuvatusta koululaisten välisestä ystävyydestä ja taloudellisesti sekä emotionaalisesti turvallisesta kotielämästä. Mary Marckin kirjojen Helsinki sekä keskiluokan ja yläluokan tilavat kodit olivat eskapismia, mutta myös rohkaisevaa optimismia: jos käyn koulua, minäkin voin muuttaa Helsinkiin, minulla ja minun lapsillani voi olla samanlainen koti.

En halunnut lukea kirjoja köyhistä pula-ajan tytöistä, jotka asuvat uneliaassa pikkukaupungissa ja käyvät tyttökoulua. Minusta olisi ollut hauskaa olla yhteiskoululainen ja asua Helsingissä. Tunsin, että pikkukaupungissa asuminen, köyhyys ja tyttökoulu typistivät maailmaani. ”On hauskaa käydä yhteiskoulua. Tyttökoulut tekevät ihmisen niin tympäiseväksi”, kirjoitti 14-vuotias Eeva Norma päiväkirjaansa. Kirjat olivat minulle ovi avaraan maailmaan.

American Field Service -vaihto-oppilasvuonna sain olla vuoden yhteiskoulussa ja Amerikkaan lähtiessäni kävin ensi kerran Helsingissä. Mary Marckin Eeva-kirjat olivat olleet minulle eskapismia pois pikkukaupungista. Matkustaessaan setänsä luo maaseudulle Eeva ajattelee, että siellä on ”Pieni surkea luminen asema”.  Hän pohtii: ”Tuntui kummalliselta ajatella, että noissa mökeissä asui ihmisiä, jotka vuodesta vuoteen istuivat täällä erämaassa ja näkivät sen muuttuvan valkeaksi ja sitten vihreäksi ja sitten taas valkeaksi ja katsoivat ulos pienistä ikkunoistaan junan kulkiessa ohi. – Ei, sellaista elämää hän ei kestäisi ainoatakaan päivää.” Samalla Eeva tajuaa, että hänen ihailemansa Topelius ei tarkoittanut Suomella Aleksanterinkatua vaan maaseutua.

Ensimmäinen maailmansota on käynnissä ensimmäisten Eeva-kirjojen ilmestyessä. Suomi on nuori, kun Mary Marckin Eevan luokka elää Helsingissä turvallista keskiluokan lasten elämää. He käyvät soittotunneilla, kuuntelevat gramofonilla Tonava kaunoista ja menevät katsomaan mykkäelokuvia. He ahmivat suklaata, käyvät Fazerilla syömässä leivoksia ja tekevät rekiretkiä maaseudulle. Insinöörin tyttö Eeva saa joululahjaksi kameran, mutta lahjat ovat yleensä omatekoisia ja vaatimattomia.

Nuoren valtion koululaisilla on energiaa ja optimismia, he ovat ihanteellisia ja isänmaallisia ja haaveilevat tekevänsä jaloja tekoja. He ovat reippaita ja ahkeria tyttöjä ja haluavat hankkia itselleen kunnon ammatin. Joku heistä haluaa kotiäidiksi, kaksi kirjailijaksi tai toimittajaksi. He suunnittelevat elämäänsä. Perhe on heille hyvin tärkeä.

Eeva-kirjojen keskeisiä asioita ovat Helsinki, oma koululuokka ja oma perhe. Helsinki on kuin yksi kirjan päähenkilöistä. Helsinkiläiset koululaiset matkustavat raitiovaunulla, menevät ”Kaivopuistoon nauttimaan luonnosta ja ”Helsinki säteili talvisen valkeana auringonpaisteessa”. Penkkareissa ”mentiin pitkin Espaa ja hurrattiin” aivan kuten nykyajan Helsingissäkin. Eeva ylistää Helsinkiä ja helsinkiläisiä: ”minä rakastan tuntemattomia helsinkiläisiäkin. Kun istun raitiotievaunussa enkä tunne siinä yhtään kasvoja, silloin elämä tuntuu salaperäiseltä ja ihanalta”. Hänen luokkatoverinsa Hertta on valmis vaihteluun: ”Joskus Helsinki on minusta kuin käsiraudat käsissäni ja nenäliina suussani”. Lyhyellä Lontoon matkallakin Eeva ja Hertta ovat kuitenkin sitä mieltä, että eivät tahtoisi elää muualla kuin Helsingissä.

He ovat oman aikansa nuoria, he kättelevät toisiaan, niiaavat aikuisille ja pitävät opettajista, jopa ihailevat heitä. He pohtivat yhteiskunnan epätasa-arvoa, mutta viktoriaaniseen tyyliin, jota on heidän hyväntekeväisyytensäkin. He edustavat yhteiskunnallisesti vain pientä prosenttia silloisesta Suomen kansasta, josta suurin osa asui maaseudulla ja sai toimeentulonsa maataloudesta. He tuntevat vain kesähuvila- ja kartanomaaseudun. Heidän kodeissaan on palveluskuntaa, johon suhtaudutaan ystävällisesti ja kohteliaasti mutta pitäen etäisyyttä, kuten meidän aikamme ihminen suhtautuu vaikkapa ravintolan henkilökuntaan.

Nuortenkutsuilla syödään voileipiä ja jäätelöä ja juodaan kahvia tai mehua. Siellä esitetään lausuntaa, laulua ja pianomusiikkia. Sähkövalo merkitsee vielä 1920-luvullakin romantiikkaa: ”Hertalla oli aivan kuin sähkövalaistus sisässään” Ossin mielestä ”Ei mikään ollut niin miehekästä ja oppinutta kuin vihreä kirjoituslamppu”.

Vihreäkupuinen kirjoituspöydän lamppu on noussut arvossaan, ja Eevan arvostama kodikkuuskin on nousussa pienin muutoksin: ”Huoneessa täytyy aina olla ihmisiä, jotka ompelevat, muuten ei siellä ole kodikasta. Herrat ovat aina kolkon näköisiä – ainakin ne, jotka eivät tupakoi”. Nämä tytöt olisivat rakastaneet käsityöblogeja. He kaipaavat vanhoissa romaaneissa esiintyvää ääneen lukemista, jota kaivataan nykyäänkin.

Vaikka nämä tytöt asuvat ”suloisessa” Helsingissä, heillä on kaukokaipuuta. Se oli muodissa 1920-luvulla. He haaveilevat valtamerilaivasta, jolla menisivät Amerikkaan keittäjäksi tai Chicagoon seikkailemaan ja jopa kaukaisesta Etelämeren saaresta, jossa he asuisivat ja heidän ihonvärinsä olisi musta. Monikulttuurisessa Viipurissa kasvanut Mary Marck, Kersti Bergroth, on ehkä osaltaan vaikuttanut siihen, että minulla ei ole ollut koskaan vaikeuksia yhdistää suomalaisuutta ja monikulttuurisuutta.


Eeva-kirjoissa on eräs ikävä piirre: Etta Penttilää kiusataan kaikissa sarjan kirjoissa lihavuudesta. Hänen kiusaajistaan pahinta, Harri Nevaa, ihaillaan. Harri on luokan köyhin. Vihjaako kirjailija siihen, että Harri kärsii alemmuudentunnetta varakkaitten luokkatovereitten joukossa ja etsii jotakin, jota voi pitää pahempana kuin köyhyys - lihavuutta? Koskeeko se myös hänen äitinsä lihavuutta? Ettaa ei puolusta kukaan muu kuin Etta itse väliin hyvinkin tomerasti. Mutta se ei riitä. Koulukiusaaminen jatkuu lukiossa ja vielä ylioppilaaksi tulon jälkeenkin.

Kun luin Eeva-kirjat uudestaan vuosikymmenien jälkeen, tajusin, että niistä on saattanut alkaa rakkauteni Helsinkiin. Se jatkui Mika Waltarin ja muiden Helsingin kuvaajien kirjoja lukiessa ja sai täyttymyksensä, kun asuttuani Helsingissä vuosikymmenet kirjoitin itsekin nuortenkirjoja, joista useimmissa on keskeisenä vanha Helsinki.

Tyttökirjat voivat kulkea mukana aikuisuuteen asti, olla kuin lapsuudenystävä, joka muistaa, millaisia olimme lapsina. Emme arvostele niitä ehkä yhtä ankarasti kuin muita kirjoja, emme vertaa niitä muihin parempiin, vaikka näemme niiden ilmeiset heikkoudet. Tunnemme kiitollisuutta siitä, että ne auttoivat meitä pienen matkan kohti aikuisuutta.

Kersti Bergroth oli 29-vuotias julkaistessaan ensimmäisen nuortenkirjansa ja 73-vuotias, kun viimeinen koululaisromaani Kerhon seikkailuja ilmestyi. Hän kirjoitti muistelmansa 87-vuotiaana. Näin Kersti Bergroth on esimerkki kirjailijasta, jolla on pitkä ura, mutta hän rohkaisee myös niitä, jotka ovat aloittaneet keski-iässä. Nykyisenä aikana, jolloin kirjailijatkin elävät yhä vanhemmiksi, Bergrothin kaltainen kirjailija on kannustava esimerkki.

 Anna Amnell: Yhteiskoululaisia Helsingissä. - Sara Kokkonen: Rasavillejä ja romantikkoja. Rakkaat suomalaiset tyttökirjat. Avain 2013. Luvussa Kersti Bergroth (Mary Marck)/Lukijat kertovat, sivut 72-76.
Tämä on luettavissa myös toisessa blogissani (weebly)

17.7.2017

Kirjoitan divaanilla

Pushkin reclining on a divan
Pushkin kirjoitti divaanilla. Niin minäkin. En ole siis sohvaperuna vaan divaaniavokado. Otin kuvan venäläisen taiteen museossa Pietarissa.
Täällä kuvia Pushkin-museosta ja samasta museosta toisena vuonna käydessämme.